|
Julkaistu 31.10.2007 1:33:29
Lehtikuva Kitaristi Alex Lifeson (vas.) ja basisti-vokalisti Geddy Lee johdattivat suomalaiset Rushin progressiivisen rockin syvyyksiin.
Rush soitti ensimmäistä kertaa Suomessa
Kanadan voimala käy
Rush Hartwall Areenalla 29.10.Jopas nyt. Rushin
monimiljonäärit ovat sittenkin vain ihmisiä eivätkä esimerkiksi
Syrinxin temppelin pappeja, joista he laulavat scifi-levyllään 2112. Oltiin Helsingin konsertin jälkimmäisen puoliskon alussa ja kappaleessa Far Cry, kun kitaristi Alex Lifesonin vahvistin räjähti. Johon Tolkien-maasta karanneelta haltiakeijulta vaikuttava basistilaulaja Geddy Lee totesi, että ka, Alexin vahvistin räjähti. Sitä ennen Lee ja virtuoosirumpali Neil Peart
olivat jammailleet kappaleen loppuun ilman Lifesonin elektronisin
keinoin kerrostettua kitaravallia. Ihan jazziksi sitä ei voinut kutsua,
mutta hyvältä se silti kuulostaa kun stadionbändi alkaa improvisoida
basson ja rumpujen voimin biisiin sopivaa lopetusta. Puolijumalatkin
ovat vain pelimanneja. Toki täytyy tunnustaa, että 1960-luvun
lopulla Kanadassa perustettu ja seuraavalla vuosikymmenellä
kulttisuosioon kohonnut Rush on aina ollut inhimillisempi tapaus kuin
monet kollegansa. Tosin on vaikea sanoa, keitä ovat Rushin kollegat.
Kukaan muu ei tee tällaista progressiivista voimarockia. Rushin
musiikki on yhdistelmä Neil Peartin geometrisen kulmikkaita komppeja ja
tarkkaan mietittyjä jazzrockmaisia fillejä, Lifesonin juurevaa Jimmy Page / Jimi Hendrix -kepitystä ja Geddy Leen Jack Bruce
-tyylistä basson rääkkäystä. Kun pohjaelementteihin lisätään herra Leen
aika ajoin näpelöimät koskettimet sekä kaikkien vastuulla olevat
elektroniset tehot, kasassa on kokonaisuus, joka kuulostaa suuremmalta
kuin triokokoonpano antaisi luvan. Houkutin ylitse muiden on
Geddy Leen ääni, joka on jotain vallan muuta. Matalalta laulaessaan hän
kuulostaa oudon planeetan protestilaulajalta kimittäessään haltialta
merihädässä. Vanhoille parroille ja nuorisokaartilleBluesrockilla
aloittanut ja scifi-rockilla jatkanut Rush on sittemmin ollut välillä
kevyempi ja välillä raskaampi, mutta ote on harvemmin lipsunut. Täytyy
kunnioittaa orkesteria, joka on pysynyt linjassaan ja keräilee nyt
pitkän työputken hedelmiä isoilla kiertueilla. Jotkut ansaitsevat
menestyksensä paremmin kuin toiset. Rushin fanit ovat
jakautunutta porukkaa. Snakes & Arrows -kiertueen kappalelistasta
ei vallitse yksimielisyyttä. Vanhojen mielestä uutta on liikaa, ja
nuorisokaartin mielestä 1970-luvusta saa jo luovuttaa. Vanhat parrat - kuten tämän jutun kirjoittaja - haluaisivat lisää tavaraa 1976-78 ilmestyneeltä ?trilogialta? 2112, A Farewell to Kings ja Hemispheres. Viimemainitulta kuultiin kulmikas Circumstances, mutta missä oli 20-minuuttinen avaruuseepos 2112, jossa papisto ja järjestelmä painavat päälle mutta vesiputouksen takaa löytyneen luutun helinä pelastaa. Voi olla, ettei Ayn Randin
yksilöfilosofiaa ja vapaan kapitalismin ihanuutta ylistävä
antikommunistinen manifesti ole ihan tätä päivää, mutta toisaalta
keikalla kuultiin Permanent Waves -levyn (1980) kaunis mutta pönttöpäinen Freewill,
jossa ei pelasteta Williä vaan valitaan ihan vapaaehtoisesti vapaa
tahto. Neil Peartin tekstit ovat aina olleet Rushin heikko kohta, mutta
kukapa niitä sanoja oikeastaan kuuntelisi? Rush on nörttimiesten ja
muusikoiden musiikkia, jossa on paljon soittoa, kerrostumia ja osioita. Keikan lopussa kuultujen kasarihittien The Spirit of Radion ja Tom Sawyerin
kasvattamilla kuulijoilla oli enemmän syytä tyytyväisyyteen. Kaikkein
iloisimpia olivat ne, jotka ovat ihastuneet bändiin vasta uuden Snakes & Arrows -levyn myötä. Kappaleista erottuivat tarttuva Far Cry, loistelias pitkä instrumentaali The Main Monkey Business ja uskonnonvastainen The Way The Wind Blows, jossa pelotellaan uudella keskiajalla ja Lähi-idästä Keskilänteen ulottuvalla taikauskon vyöhykkeellä. Rushin
kappaleita on joskus vaikea erottaa toisistaan, mutta ei se aina
välttämätöntä olekaan. Bändi kutoo tanakasti progressiivista
taikamattoa, jonka päälle on kiva liitää arjesta ulottuvuuksiin.
Yllättävin ainesosa lähes kolmituntisessa showssa on huumori, joka
kupli sekä taustaprojektioissa että Neil Peartin pitkässä
rumpusoolossa, jossa perinteinen halonhakkuu sekoittui elektroniseen
säveltämiseen ja iloisiin big band -jäljitelmiin. Kerrankin rumpusoolo,
jonka aikana katsojat eivät rynnänneet tiskille tai tupakalle. KARI SALMINEN
Julkaistu 31.10.2007 1:33:29
|