Turun Sanomat

Jopas nyt. Rushin monimiljonäärit ovat sittenkin vain ihmisiä eivätkä esimerkiksi Syrinxin temppelin pappeja, joista he laulavat scifi-levyllään 2112. Oltiin Helsingin konsertin jälkimmäisen puoliskon alussa ja kappaleessa Far Cry, kun kitaristi Alex Lifesonin vahvistin räjähti. Johon Tolkien-maasta karanneelta haltiakeijulta vaikuttava basistilaulaja Geddy Lee totesi, että ka, Alexin vahvistin räjähti.

Sitä ennen Lee ja virtuoosirumpali Neil Peart olivat jammailleet kappaleen loppuun ilman Lifesonin elektronisin keinoin kerrostettua kitaravallia. Ihan jazziksi sitä ei voinut kutsua, mutta hyvältä se silti kuulostaa kun stadionbändi alkaa improvisoida basson ja rumpujen voimin biisiin sopivaa lopetusta. Puolijumalatkin ovat vain pelimanneja.

Toki täytyy tunnustaa, että 1960-luvun lopulla Kanadassa perustettu ja seuraavalla vuosikymmenellä kulttisuosioon kohonnut Rush on aina ollut inhimillisempi tapaus kuin monet kollegansa. Tosin on vaikea sanoa, keitä ovat Rushin kollegat. Kukaan muu ei tee tällaista progressiivista voimarockia. Rushin musiikki on yhdistelmä Neil Peartin geometrisen kulmikkaita komppeja ja tarkkaan mietittyjä jazzrockmaisia fillejä, Lifesonin juurevaa Jimmy Page / Jimi Hendrix -kepitystä ja Geddy Leen Jack Bruce -tyylistä basson rääkkäystä. Kun pohjaelementteihin lisätään herra Leen aika ajoin näpelöimät koskettimet sekä kaikkien vastuulla olevat elektroniset tehot, kasassa on kokonaisuus, joka kuulostaa suuremmalta kuin triokokoonpano antaisi luvan.

Houkutin ylitse muiden on Geddy Leen ääni, joka on jotain vallan muuta. Matalalta laulaessaan hän kuulostaa oudon planeetan protestilaulajalta kimittäessään haltialta merihädässä.

Vanhoille parroille ja nuorisokaartille

Bluesrockilla aloittanut ja scifi-rockilla jatkanut Rush on sittemmin ollut välillä kevyempi ja välillä raskaampi, mutta ote on harvemmin lipsunut. Täytyy kunnioittaa orkesteria, joka on pysynyt linjassaan ja keräilee nyt pitkän työputken hedelmiä isoilla kiertueilla. Jotkut ansaitsevat menestyksensä paremmin kuin toiset.

Rushin fanit ovat jakautunutta porukkaa. Snakes & Arrows -kiertueen kappalelistasta ei vallitse yksimielisyyttä. Vanhojen mielestä uutta on liikaa, ja nuorisokaartin mielestä 1970-luvusta saa jo luovuttaa.

Vanhat parrat - kuten tämän jutun kirjoittaja - haluaisivat lisää tavaraa 1976-78 ilmestyneeltä ?trilogialta? 2112, A Farewell to Kings ja Hemispheres. Viimemainitulta kuultiin kulmikas Circumstances, mutta missä oli 20-minuuttinen avaruuseepos 2112, jossa papisto ja järjestelmä painavat päälle mutta vesiputouksen takaa löytyneen luutun helinä pelastaa.

Voi olla, ettei Ayn Randin yksilöfilosofiaa ja vapaan kapitalismin ihanuutta ylistävä antikommunistinen manifesti ole ihan tätä päivää, mutta toisaalta keikalla kuultiin Permanent Waves -levyn (1980) kaunis mutta pönttöpäinen Freewill, jossa ei pelasteta Williä vaan valitaan ihan vapaaehtoisesti vapaa tahto. Neil Peartin tekstit ovat aina olleet Rushin heikko kohta, mutta kukapa niitä sanoja oikeastaan kuuntelisi? Rush on nörttimiesten ja muusikoiden musiikkia, jossa on paljon soittoa, kerrostumia ja osioita.

Keikan lopussa kuultujen kasarihittien The Spirit of Radion ja Tom Sawyerin kasvattamilla kuulijoilla oli enemmän syytä tyytyväisyyteen. Kaikkein iloisimpia olivat ne, jotka ovat ihastuneet bändiin vasta uuden Snakes & Arrows -levyn myötä. Kappaleista erottuivat tarttuva Far Cry, loistelias pitkä instrumentaali The Main Monkey Business ja uskonnonvastainen The Way The Wind Blows, jossa pelotellaan uudella keskiajalla ja Lähi-idästä Keskilänteen ulottuvalla taikauskon vyöhykkeellä.

Rushin kappaleita on joskus vaikea erottaa toisistaan, mutta ei se aina välttämätöntä olekaan. Bändi kutoo tanakasti progressiivista taikamattoa, jonka päälle on kiva liitää arjesta ulottuvuuksiin. Yllättävin ainesosa lähes kolmituntisessa showssa on huumori, joka kupli sekä taustaprojektioissa että Neil Peartin pitkässä rumpusoolossa, jossa perinteinen halonhakkuu sekoittui elektroniseen säveltämiseen ja iloisiin big band -jäljitelmiin. Kerrankin rumpusoolo, jonka aikana katsojat eivät rynnänneet tiskille tai tupakalle.